JUTTA SARHIMAA
7.5.2015
http://nyt.fi/a1430964975606

 

Markku Heikkisen rohkeasti kantaaottaava dokumentti paljastaa, kuinka pohjoisen sivistys kuoli

 
Parhaissa tarinoissa näennäisen suppea aihe avautuu yllättäen kokonaisen kansan historian ja nykytilan peiliksi.

Epäonnisen töksähtävästi nimetty Olipa kerran seminaarion juuri näitä merkkipaaluja.

Elokuvan ohjannut Markku Heikkinen (s. 1966) on mieskuvauksistaan tunnettu dokumentaristi ja syntyisin kajaanilainen. Hän on luonut kiihkeän kamerasilmänsä kotiseudulleen, jota on ravisuttanut vain lievästi valtakunnallisen uutiskynnyksen ylittänyt päätös: yli sata vuotta toiminut Kajaanin opettajankoulutusyksikkö, historialliselta nimeltään “seminaari”, päätettiin lakkauttaa vuonna 2010.

Siitäkin huolimatta, että se tuotti tehokkaasti valmiita opettajia, kuten nykyinen tehostusyhteiskunta vaatii.

Opiskelijoiden menetys oli viimeinen niitti alueelle, josta perinteiset työpaikat kaikkosivat paperitehtaan lopettamisen myötä paria vuotta aiemmin. Kuka Kajaanin seminaarin lopetuspäätöksen lopulta teki ja mistä syistä, kysyy tutkiva toimittaja Heikkinen, mutta vain näennäisen retorisesti.

Vaikka pamflettimaista elokuvaa värittää tuttu kansallinen melankolia, eräänlainen lannistunut tehty mikä tehty -eetos, se ei pyytele anteeksi olemassaoloaan. Juuri siksi Olipa kerran seminaari ei typisty latteaksi pyörittelyksi, joka pihisee vaimeasti ennen kuin katoaa.

Ei, se nousee suomalaisittain suorastaan epätyypillisen rohkeaksi ja kovaääniseksi kannanotoksi sivistyksen puolesta ja karmeita kumileimasinpäätöksiä vastaan.

Alun perin Venäjän tsaari perusti seminaarin kansakoulunopettajille, jotta tiukasti kädestä suuhun elänyt pohjoinen kansa “ei jäisi pimentoon”. Kaskea polttaneet talonpojat vierastivat kirjanoppineita, joita Kajaani tuotti Volter Kilvestä aina Hilja Valtoseen, ja sama vastakkainasettelu kaikuu yhä tässä päivässä. Mukana on herkullisia arkistokuvia, jotka valottavat niin seminaarin oikeistohistoriaa hihamerkkeineen kuin bilekulttuurin universaalia tärkeyttä osana opintoja ja aikuistumista.

Tuttuun tapaansa Heikkinen marssittaa kameran eteen miehet, jotka jäävät pakotettujen rakennemuutosten jalkoihin. Historiaa edustaa dokumentin karismaattinen sydän, opettajakoulutusyksikön entinen työntekijä ja historioitsijaReijo Heikkinen, tulevaisuutta puolestaan Kajaanissa kouluttautunut lastentarhanopettaja Toivo Peppanen ja teatterintekijä Veikko Leinonen, jonka lopettamispäätöksestä ohjaaman poliittisen näytelmän katkelmat tuovat kaivattua reippautta muuten hieman pölyiseksi jäävään kuvakerrontaan.

Seminaarin viimeisestä johtajasta Juhani Suortista Heikkinen leipoo Titanicin kapteenia, joka seisoo viimeisenä yksin unohduksen meren syömillä autioilla käytävillä.

Pahiksia ovat valtakunnan poliitikot, etunenässä entinen ympäristöministeri Paula Lehtomäki (kesk) ja entinen opetusministeri Henna Virkkunen (kok), jotka olivatVanhasen toisessa ja Kiviniemen hallituksissa siunaamassa uutta yliopistolakia. Dokumentin juonen mukaan Oulun yliopistoa sapetti Kajaanin yksikön menestys, joten se katkaisi sooloilijalta siivet.

Vispilänkaupoista todistaa ministeriöstä vuodettu muistio, jonka olemassaolo jää itse dokumentissa epäselväksi.

Vauhdilla koulun värikkääseen historiaan sukeltava elokuva pitäisi paremmin otteessaan, jos Heikkinen olisi malttanut tuoda tarinaa vieläkin lähemmäksi ihmisiä, ripotella katsojan tueksi vielä enemmän nimilappuja ja vääntänyt vielä enemmän rautalangasta, minkälaisesta koulutuksesta Kajaani on luopumassa.

Viimeistelytyö jäi luultavasti tekemättä, koska Olipa kerran seminaari ei valmistunut dokumenttielokuville tavanomaista tietä eli Ylen rahoituksella. Heikkinen on vedonnut kiireeseen; valmista jälkeä syntyi nopeammin Koneen säätiön ja Kainuun kulttuurirahaston avustuksilla sekä tekijöiden omalla rahalla.

Sen ansiosta Heikkinen tekee Olipa kerran seminaarilla historiaa: kellään toisella suomalaisella ei ole tullut elokuvateattereihin kahta dokumenttia samalla esityskaudella.

Jos tämän vuoden toinen surutyö, jylhä ja karsitumpi Talvivaaran miehet, on näkemättä, se on katsottavissa vielä reilun viikon ajan Yle Areenasta.